Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on heinäkuu, 2014.

Armon kokemus

Kuuntelin eilen raamattuopetusta niiniveläisistä. Tai oikeastaan Joonasta, joka ei halunnut mennä Niiniveen saarnaamaan. Markus Pöyry kertoi, että niiniveläiset olivat julmia ja armottomia. Joonan meno Niiniveen oli vastaavaa kuin se, että joku menisi iranin pääkaupunkiin julistamaan toreille, että uskokaa evankeliumi, muuten Jumala tuhoaa teidät. Joona tiesi, millainen Jumala on. Hän armahtaa ihmistä, kun tämä katuu. Mutta Joona ei halunnut, että niiniveläisiä armahdetaan; heille olisi oikein, että he tuhoutuvat. Ei siis ihme, että Joona pakeni. Jumala siirsi Niiniven tuhoa, kun he katuivat, sen jälkeen kun Joona viimein meni heille saarnaamaan. Mutta Jumala itse armahti lopullisesti niiniveläiset kuten meidät kaikki, kun hän itse meni ristille Pojassaan sovittamaan meidänkin syntimme. Meidän tulee vain lunastaa matkalippumme taivaaseen. Ottaa se vastaan. Hinta siitä on jo maksettu. Meidät on lunastettu, olkootpa syntimme miten raskaat hyvänsä. Sitä armoa meidän on vaikea käsitt

Aamukohtaamisia

Olen käynyt kesän aikana eräällä yleisellä laiturilla uimassa. Tai siis meressä tietysti uimassa, mutta laituri on mukava sen takia, että saan sukat hiekatta kenkiin. Hyvin useina aamuina tapaan entisen kollegan laiturilla. Emme ole olleet samassa työpaikassa varsinaisesti, mutta tunnemme toisemme joistakin yhteyksistä; Vaasa on pieni kaupunki tässä mielessä. Nämä ovat olleet kohtaamisia, hauskoja, eivät sangen syvällisiä, mutta miellyttäviä. Jokainen kohtaaminen on tärkeä. Yksinäisyyttä on paljon, itsekin sitä koen. Ehkäpä yksinäisyys on jokaisen ihmisen kokemus jossain elämän vaiheessa. Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, sanoo runoilijakin. Yksin me synnymme, yksin täällä lähdemme. SINUUN, HERRA, MINÄ KUITENKIN TURVAAN JA SANON: "SINÄ OLET MINUN JUMALANI!" -Ps 31:15

Perhejuhlien jälkeen

Aina se monttu on yhtä tympeä, vaikka osaan jo siihen varautua. Monttuun putoamiseni tapahtuu yhtä varmasti kuin Moppe saa illallisensa, aina samassa tilanteessa: ison tapahtuman jälkeen. Samanaikaisesti työni päättymisen aikaan kuoli appeni. Hautajaiset järjestyivät kaksi päivää ennen poikamme häitä. Molemmat isoja tapahtumia. Jännitti, miten mieheni suhtautuu isänsä kuolemaan. Isä kävi viimeksi varmaan kolmisen vuotta sitten sairaalassa miestäni, eli siis poikaansa katsomassa. Oman ikänsä ja sairauksiensa takia hänellä ei ollut myöhemmin enää mahdollisuutta siihen. Koska Ari ei kykene MS-taudin takia puhumaan, hänen reaktionsa ovat olleet voimakkaita aiempina vuosina: hallitsematonta itkua tai naurua, jos tilanne on ollut erityisen kamala tai hauska. Tämän asian hän otti rauhallisesti, vaikka sureekin. Vihkiäiset olivat neljännet ja viimeiset perheessämme reilun seitsemän vuoden sisällä. Jokaisissa Ari on ollut kanssani kirkossa, mutta ei häätilaisuudessa. Ensimmäisillä ker