pau-kotimbnetfiphakkola.blogspot.com

Kiitollinen mieli siitä, että lapset ovat löytäneet puolison itselleen ja olemme saaneet jo lastenlapsiakin. En ole enää kenenkään heidän lähiomainen. Harva tulee kai ajatelleeksi noita lähiomainen-asioita, mutta minä olen ajatellut paljon. Olen mieheni lähin omainen. Monesti olen miettinyt, kenet laitan lähiomaiseksi, kun lähden matkalle. Jonkun lapsista, puolisoon on turha ottaa yhteyttä, kun hän ei voi puhua eikä liikkua. Lapsista ei ole enää sitä huolta, mikä oli, kun he asuivat vielä kotona ja olivat ammattia ja elämäntoveria vailla. Nyt voin siunata heitä ja auttaa, kun he pyytävät. Saan elää omaa elämääni, voin "hankkia oman elämän". Näin on tarkoitettu, näin on hyvä. Matka jatkuu, polku vaihtelee, levähdyspaikkoja löytyy. Hyvä Jumala pitää siitä huolen.

Kiitän, että Jumala antoi minulle yli 30 vuotta sitten minulle sopivan puolison. Kiitän siitä, että ehdimme tutustua toisiimme aika hyvin ja tulimme tuntemaan Jumalan armon Jeesuksessa Kristuksessa ennen kuin mieheni sairastui vakavasti. Ilman uskoa ja luottamusta hyvään Jumalaan en olisi jaksanut elää tätä elämääni sellaisena kuin se on ollut. Paljon surua ja itkua, mutta paljon myös lohdutusta ja iloa. Jumala soi meille neljä lasta, joista on ollut meille paljon iloa ja joiden kautta Jumala on osoittanut, että hän pitää huolen lapsistaan. Tulevastakin polvesta saamme jo iloita ja kiittää. Ei niin, että lasten tai meidän elämä olisi ollut helppoa, kun Jumala on ollut kanssamme, ei sinne päinkään. Mutta aina olemme tienneet, kuka on meidän kanssamme ja kenen ansiosta pääsemme perille taivaan kotiin kerran. Ilman Jeesuksen sovitusta ei tällainen syntinen ihminen kuin minä, tai kukaan muukaan, pääse koskaan Jumalan luo. Ei ole muuta tietä kuin Jeesus Kristus, sillä hän on ainoa, ...

Olen käynyt pari kertaa MS-yhdistyksen vesijumpassa, sillä jäsenenä minulla on siihen mahdollisuus, vaikka en itse olekaan potilasjäsen. Kun tein jumppaliikkeitä vedessä, katseeni osui viereiseen tilaan, jossa oli iso ryhmä istumassa kahvipöydässä. Näin vain ihmisten varjokuvat. Etualalla istui mies pyörätuolissa, nojasi niskatukeen. Minulla tuli mieheni Ari mieleen. Vieressä istui vaimo, vai liekö ollut hoitaja. Tämä pisti lusikalla ilmeisesti kakkua miehen suuhun. Ja minä vaan polskuttelin lämpimässä vedessä, enkä hoitanut ketään muuta kuin itseäni! Tuo näkymä oli kuin väläys omaan elämääni: tuota minä olen tehnyt väsyksiin asti, mutta se aika on ohi. Nyt on toisenlaiset kuviot. Nyt hoidan itseäni. Uin, jumppaan, kävelen ja teen sitä, mitä tunnen tarvitsevani. Enkä kuitenkaan ole hylännyt miestäni. Hänellä on oma elämä, ja Jumala on hänen kanssaan kuten on minunkin kanssani. Joskus johdatus vaan on tällaista. "Nyt et sitä ymmärrä, mutta vastedes olet sen käsittävä...