pau-kotimbnetfiphakkola.blogspot.com

Sunnuntaina istuin kirkon penkissä, lähetyshiippakunnan messussa, vapiksen tiloissa, luterilaisen Mikaelin seurakunnan jumalanpalveluksessa. Pastorimme Otto saarnasi. Sydämessäni soi kiitos Jumalalle siitä, että saan kuulla Sanan saarnaa, evankeliumia Jeesuksen työstä minun puolestani. Jeesus kuoli ristillä, hänen kylkensä puhkaistiin. Siitä valui vettä ja verta. Veden ja Jumalan sanan kautta minut on kastettu Jumalan lapseksi jo pienenä. Olen Jumalan lapsi. Jeesuksen veri vuoti syntieni tähden. Saan nauttia joka sunnuntai messussa Jeesuksen ruumiin ja veren ehtoollisessa. Näin hän vahvistaa uskoani ja minä saan maistaa kuinka hyvä Herrani on. Jumalan Sana on Jeesus Kristus. Joh 1. luvussa sanotaan: Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Sanan julistuksen kautta elävä Jumala puhuu minulle. Kiitos tästä Jumalan ihmeellis...

Tänään kiitän Jumalan armosta. Tunnen itseni kurjaksi syntisäkiksi, epäonnistuneeksi monella tavalla. On vaikea antaa itselleni anteeksi sitä, etten pysty parempaan, en olemaan sellainen kuin toivoisin. Ilman armoa olisi mahdotonta jaksaa elää. Siitä nousee kiitollisuus tänä sunnuntai-iltana.

Tänään kiitän varjoisesta päivästä, jopa sateesta. Sitä ei tosin luonto enää kaipaa, mutta minun silmäni kaipaavat. Miten minusta onkin tullut näin valoherkkä, että jatkuvasti oireilen liiallisen valon suhteen. Iän myötä tulee uusia asioita vastaan ja niiden kanssa on opittava tulemaan toimeen. Jumala lupaa onneksi, että teidän vanhuuteenne asti  minä olen sama hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan minä nostan ja pelastan. Siis päivä vain ja hetki kerrallansa, koska Jumalan armossa on kyllin jokaiselle päivälle.

Olin ensi kertaa elämässäni kuntosalilla, vähän kuin vahingossa. Sain lahjakortin ystävältäni ja hänen kanssaan temppuilimme siellä puolitoista tuntia. Ihan mukavaa oli. Kerran kesässä pitää kastua sateessa. Se tapahtui tänään, kun pyöräilin kotiin edellä mainitusta paikasta. Lämmin sade, syksyä ilmassa. Hyvältä tuntuu! Ilo siitäkin, että on koti, turvapaikka, jossa elää ja olla. Minä menen valmistamaan teille sijaa, että tekin olisitte siellä, missä minä olen. Ja tien sinne te tiedätte! Joh 14. luvusta. Mitä se onkaan kerran, kun Jumalan armosta saamme olla perillä todellisessa kodissa, Isän luona! Sitä voimme vain aavistella, sillä Raamattu ei siitä paljon kerro. Sanat eivät riitä kertomaan, sillä niin suuri ero on taivaallisen ja maallisen kodin välillä, vaikka jälkimmäinen olisi kuinka ihana.

Ajoimme pitkän päivän Espoosta Vaasaan tänään. Matka pitkittyi aiemmin tapahtuneen kolarin takia. Useita ambulansseja ajoi vastaamme pillit soiden. Seisoimme autojonossa muiden muassa. Jumalan armoa on varjelus matkalla, varjelus kotona ja kylillä. Ja sekin on armoa, että vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, sielläkin Jumala minua johdattaisi ja johdattaa. Pimeässä ei tee mieli olla. Huudamme pois pääsyä. Mutta kun tilanne on ohi, tuota aikaa ei aina antaisikaan pois! Sen arvon näkee jälkeen päin. Sillä on ollut jokin tarkoitus. Minun pimeäni on tätä nykyä se, etten jaksaisi polkea paikallani. Haluaisin, että Ari pian paranee tai hänen tilassaan tapahtuisi pieni muutos parempaan. Sekin on mielessäni, että Jumala voi ottaa Arin pois. Siihenkin olen kypsynyt, mutta sitä en toivo. Eräs vanha hoitoalan ihminen sanoi, että on ihmeellistä, miten ihminen taipuu sairauden kourissa. Kuolemallekin on taivuttava ja ihminen yleensä taipuu, kun kuolema tekee työtään. Mieheni sai...