pau-kotimbnetfiphakkola.blogspot.com

Kiitollinen mieli siitä, että olen käynyt syksystä asti jokaisella espanjan oppitunnilla. Jotain olen oppinut. Ainakin sen, että vähän osaan, aavistelen vähän vasta. Mutta jostain on alettava. Minua innostaa ajatus, että vuoden päästä lähtisin caminolle, toisin sanoen kävelemään Espanjaan Santiago de Compostelaan tai siis osan reitistä, jonkin pätkän vanhaa pyhiinvaellusreittiä. Nähtäväksi jää, miten käy. Mutta kun on jokin päämäärä, opiskelu on mielekkäämpää kuin ilman sitä. Yhtä suurella ja vielä suuremmalla innolla vaellan reittiä kohti Jumalan taivasta. Minulle on tie viitoitettuna, saan kulkea edellä valmistettua reittiä. Päämäärä on tiedossa, eväät saan kutakin päivää varten. Tarvitsen uskoa ja luottamusta. Niitä saan ja ne kasvavat Raamatun lukemisen ja kuulemisen myötä, seurakunnan opetuksessa ja ehtoollisella käymisellä. Päämääränä taivas!

Koti ei tuntuisi niin ihanalta turvapesältä, jos sieltä ei joskus astuisi ulos maailmaan. Aika nopeasti alkavat seinät kaatua päälle, pölyt ahdistaa ja mieli masentua. Mutta lähdepäs ulos kävelemään, kylään tai kauppaan, niin johan on mukava palata takaisin kotiin. Jumala on johdattanut minulle kotipesän, kyyhkytuvan, joka on kaikin puolin minulle sopiva. Vaikka asun yksin, kuulen ääniä naapurista ja kadulta, mutta ne eivät minua häiritse. Yläkerran vanhusten juttelu kuuluu hiljaisena  ja kodikkaana. Koskaan ei riitaa tai tappelua. Ikkunastani pidän yhteyttä toiseen eläkeläispariin pitämällä kukkia ikkunalla, niin että Essi-rouvakin voi niistä iloita. Poikkean kutimen kanssa kyseisen parin luona juttelemassa silloin tällöin. Nauramme yhdessä paljon, sillä jotenkin vaan huumorimme on samanlaista. Jumalan rauha lepää kotini yllä, sillä kuulun Jumalalle, olen hänen lapsensa. En tunne itseäni erinomaiseksi tai mitenkään mallikristityksi. Minulle riittää, että Jumala rakastaa mi...

Olen käynyt pari kertaa MS-yhdistyksen vesijumpassa, sillä jäsenenä minulla on siihen mahdollisuus, vaikka en itse olekaan potilasjäsen. Kun tein jumppaliikkeitä vedessä, katseeni osui viereiseen tilaan, jossa oli iso ryhmä istumassa kahvipöydässä. Näin vain ihmisten varjokuvat. Etualalla istui mies pyörätuolissa, nojasi niskatukeen. Minulla tuli mieheni Ari mieleen. Vieressä istui vaimo, vai liekö ollut hoitaja. Tämä pisti lusikalla ilmeisesti kakkua miehen suuhun. Ja minä vaan polskuttelin lämpimässä vedessä, enkä hoitanut ketään muuta kuin itseäni! Tuo näkymä oli kuin väläys omaan elämääni: tuota minä olen tehnyt väsyksiin asti, mutta se aika on ohi. Nyt on toisenlaiset kuviot. Nyt hoidan itseäni. Uin, jumppaan, kävelen ja teen sitä, mitä tunnen tarvitsevani. Enkä kuitenkaan ole hylännyt miestäni. Hänellä on oma elämä, ja Jumala on hänen kanssaan kuten on minunkin kanssani. Joskus johdatus vaan on tällaista. "Nyt et sitä ymmärrä, mutta vastedes olet sen käsittävä...