pau-kotimbnetfiphakkola.blogspot.com

Viikko työkokeilua takana. Ihania ihmisiä ja kohtaamisia, leppoisa aloitus. Tästä on hyvä jatkaa. Eilisen päivän olin väsynyt. Itkeskelin ja kävelin paljon ulkona. Olin sairaalassa mieheni luona. Onneksi hän oli ennakkotiedoista poiketen hyvässä kunnossa ja pirteä, sain voimia ja olin onnellisella mielellä hänen kanssaan kahvilassa pari tuntia. Tapasin siellä vanhoja tuttavia, sain olla itsekseni, kuuntelin Raamattua, mies voi hyvin. Viime yönä nukuin melkein 10 tuntia. Sen jälkeen pitkä lenkki luonnossa, ulkona, avannolla. Lapsen perhe käymässä, jälleen leppoisaa oleilua. Hyvä ja kiitollinen mieli. "Vielä on iltaa", näin profetoi minulle eräs ystävä joitakin vuosia sitten. Tuo sana on lohduttanut minua ja lohduttaa edelleen. Siitä tiedän, että Sana on Herralta, kun sen vaikutus ulottuu pitkälle ja lohdutus sen myötä.

Kuukauden kurssi takana. Olen kiitollinen sen annista. Sain taas ansioluettelon ja hakemuksen tehdyksi. Sellaisten teko on minusta aika uuvuttavaa, sen takia kurssin tuoma apu oli paikallaan. Pääsen työkokeiluun, se on kiitosaihe. Työ on aivan erilaista, mitä olen ennen tehnyt, mutta hyvin kiinnostavaa: työtä maahanmuuttajanaisten ja heidän perheidensä kanssa. Odotan ilolla ja vähän jännitykselläkin työn alkamista. Kysehän ei ole varsinaisesta "työstä", mutta sittenkin se on jotain säännöllistä ja oikeaa tekemistä. Ja tämän kautta ainakin näen, onko tämä sitä tekemistä, mikä on ominta minua näillä lahjoilla ja eväillä mitä minulla on. Ps 7:18: Minä kiitän Herraa hänen vanhurskaudestansa ja veisaan Herran, Korkeimman, nimen kiitosta.

Neljässä työpaikassa tällä viikolla - olipa huikea elämys! Itse olin valinnut paikat, mihin menin Uravalmennus-kurssin aikana tutustumaan ja mahtavat paikatpa osasin valita! Nyt voin viettää viikonloppua hyvillä mielin. Tulin nähdyksi ja kuulluksi. Toivon mukaan sain myös jalkaa oven väliin sen verran, että minulle aukeaa jotain työhön viittaavaa jatkossakin. Ensi viikon olen kuitenkin vielä kurssilla. Jo ihmissuhteet, joita sain luoduksi tällä viikolla, ovat suuri ilo. Ja lopultahan ihmiset ovat aina tärkeämpää kuin mikään muu. Lisäksi sain paljon tietoa ja ajatuksia. Uutta perspektiiviä moneen asiaan. Mutta sellainen on viikko ollut, että olen polvillani rukoillut aamuisin. Olisi hienoa sanoa, että niin teen aina, mutta ikävä kyllä en. Useimmiten luulen selviäväni omin voimin. Kuitenkin silloin, kun oikein polvillaan on pyydettävä Jumalan apua, koen hänen siunauksensakin suurena ja voimallisena.  Monena päivänä mielessäni on soinut aamu- ja iltavirreksi sopiva Tule kans...

Kaupungissakin on luontoa. Se alkaa heti koti-ovelta minulla. Puita pihassa, kiviä tai lunta maassa, nyttemmin lunta. Vesisateen lotinaa varmaan jo iltamassa. Tähtiä taivaalla, kun makaa selällään lumihangessa saunasta päin, vaikka vain pienen hetken. Lenkillä ollessa, verhoja sulkiessa tähdet vilkuttavat, kun käännän katseen taivaalle. Lumi pöllyää kasvoille, viima pyyhkii poskia. Narinaa kenkien alla pikku pakkasella tai vähän kylmemmällä. Auringon paiste kasvoilla, punaisen sävyt taivaan rannassa, sininen taivas. Harmaat pilvet maata viistäen. Kiitos, Jumala, Suomen kauniista luonnosta ja kotimaasta!

Tänään kiitän Jumalan armosta. Tunnen itseni kurjaksi syntisäkiksi, epäonnistuneeksi monella tavalla. On vaikea antaa itselleni anteeksi sitä, etten pysty parempaan, en olemaan sellainen kuin toivoisin. Ilman armoa olisi mahdotonta jaksaa elää. Siitä nousee kiitollisuus tänä sunnuntai-iltana.

Jälleen hyvistä yöunista Jumalaa kiittelen. Kun muistan aikoja, jolloin pelkäsin nukkumaan menoa, on kerrassaan uskomattoman ihanaa ruveta nukkumaan nykyisin. Tosin sain käsiini Erkki Vähäsarjan erinomaisen kirjan, hänen henkisen ja hengellisen perintönsä, enkä meinannut malttaa jättää sitä käsistäni. Erkki oli pianonsoiton opettajani lukioaikana. Erinomainen opettaja olikin. Toiveikas olo on alkaneen vuoden suhteen, sillä Jumala on edelleen kanssani. Entinen on mennyt, uusi on sijaan tullut. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun, sanoo Jeesus.  -Joh 14. luvusta

Onnellista Uutta vuotta 2016! Näin tavattiin aiemmin aina sanoa ja minä sanon edelleen. Nyttemmin ihmiset toivottavat mieluummin hyvää kuin onnellista. Johtuuko se siitä, että onnellisuus tuntuu olevan mahdotonta tässä ajassa? Liekö tilanne ollut kuitenkaan juuri kummempi ennenkään? Vuoden vaihtuessa lähdemme ikään kuin alamäkeen kohti kevättä ja kesää. Enää ei tarvitse nousta ylämäkeen päästäksemme vuoden loppuun, vaikka toisaalta vuoden loppu on pimeä monttu, jonne ainakin itse vajoan väsyneenä. Mietin tässä vaiheessa vuotta, kuinka monen läheisen (tai oma, emme tiedä!) matka päättyy tänä vuonna. Ajatus on jotenkin huikea, käsittämätön. Lähtöajat eivät ole ikämittareista luettavissa, vaan ne ovat tiedossa ainoastaan Hänellä, joka on aikamme mitannut jo äidin kohdussa. Se on lohdullista. Olen kiitoksen aihe, ettemme tiedä, mitä edessä on. Tahdon jäädä turvallisesti Isän hoitoon, hänen kätensä varjoon ja suojaan. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinu...